Taiken jättisäästöt eriarvoistavat alueita

Opetus- ja Kulttuuriministeriön alainen Taiteen edistämiskeskus (Taike) ilmoitti viime viikolla YT-neuvottelujen tuloksesta (Taiken tiedote).  Taiteen edistämiskeskukselle asetettu absurdin suuruinen pysyvä 17% säästö sulkee kaksi toimipistettä kolmestatoista ja vähentävää seitsemän henkilötyövuotta (51:stä).  Toimipisteet saattavat tuntua epäolennaisilta taiteen tukemiselle. Kuitenkin jo nykyinen ja sitä edeltänyt Taiteen edistämislain myötä nipistetty aluetoimipisteiden verkko on epäonnistunut alueellisessa taiteen edistämistyössä. On mahdoton nähdä kuinka esimerkiksi Hämeen alueen läänintaiteilijat kykenevät uudessa tilanteessa toimimaan ilman toimipistettä, suunnittelijaa ja esimiestä laajalla alueella.

Alueellinen epätasa-arvo ei johdu läänintaiteilijoiden tahdosta, toimista tai tehokkuudesta  vaan kerta kaikkiaan riittämättömistä resursseista ja toimipisteiden alueellisista katveista, joita väistämättä on syntynyt toimittaessa yhdestä toimipisteestä usean maakunnan alueella. Taiteen aluetoimipisteiden/entisten Taidetoimikuntien vaikutus alueella on merkittävä. Nykyisillä alueilla on suuria eroja taiteiden toimintaedellytyksissä ja arvostuksessa toimipistepaikkakunnan ja sen alueen muiden kaupunkien välillä. Tästä hyvänä esimerkkinä entisen Hämeen aluetoimikunnan alueella taiteen kehitysmaa Lahti suhteessa toimipistekaupunki Hämeenlinnaan.  Nyt katvealueet laajenevat Hämeen ja Mikkelin toimikuntien kadotessa kartalta.  Taiken Kaakkois-Suomen ja Hämeen aluetoimipisteen Hämeenlinnan sivutoimipiste ( huhhuh, jatkossa käytän lyhyempää termiä uhallakin, tämä sanahirviö syntyi Taike-uudistuksen myötä 2013) yhdistyy Kouvolan toimipisteeseen.

Hämeenlinnan toimipistettä on pyritty jo pitkään ajamaan alas. Hämeen Taidetoimikunnan esimiehenä toimivan pääsihteerin eli nykyisin erityisasiantuntijan, joilla on suuri merkitys alueen toiminnan aktiivisuudelle, virka jätettiin täyttämättä 2011, tehtävää on sen jälkeen hoidettu OTO:na ja etänä. Mahdoton tehtävä superihmisellekin. Lakkauttamista ajettiin Taiteen edistämislakia muovatessa, nyt tavoite saatiin maaliin säästötoimenpiteiden kautta. Nyt Häme on menettämässä myös toimipisteen suunnittelijan, jonka verkostot ja tietomäärä ovat olleet läänintaiteilijoiden ja toimijoiden tärkeä tuki. Olisiko Taiken pitänyt olla kaukokatseisempi verkkoa uudelleen luodessaan? Nyt verkosto ei ole alueellisesti tasapainossa.

Taiteen edistämiskeskuksen tehtävänä on toimia OKM:n alaisena asiantuntijaelimenä, joka edistää kansallisesti ja kansainvälisesti taidetta ja kulttuuria, sekä taiteilijoiden työskentely- ja toimeentuloedellytyksiä. Taiteen edistämiskeskus vastaa keskuksen yhteydessä olevien taidetoimikuntien, erillislautakuntien ja alueellisten taidetoimikuntien sekä taideneuvoston hallinnosta .  Hallinnointi ei tästä yhteydessä tarkoita pelkkää paperien pyörittelyä. Taiken henkilökuntaa ovat hyvin konkreettista taiteen edistämistyötä alueillaan tekevät läänintaiteilijat.  Läänintaiteilijoiden ja alueiden toimijoita ei ole prosessissa kuultu, mistä jää kuva, ettei alueiden toimintakyky  ole kovinkaan tärkeää ministeriöstä katsottuna.

On selvää että 17% säästöä ei voi toimielimen tehtävään nähden ottaa avustusmäärärahoista, eikä pidäkään. Sen sijaan sopii kysyä mille muulle valtion koneistossa kirpun osaa näyttelevälle organisaatiolle voitaisiin mätkäistä vastaavanlaiset säästötoimet? Millaisista arvoista raami kertoo?

On toki huolestuttavaa että kokonaisrahoituksen laahatessa hallintokulut ovat syöneet viime vuosina yhä suuremman osan taiteen edistämisrahoista, johtuen kuitenkin yleisestä kustannusten noususta, joka on ollut suurempaa kuin raamin kehitys. On kestämätöntä että rahoituksessaan perässä laahanneen organisaation rahoitus ajetaan rytinällä alas, heti edistämislain voimaan astuttua. Lain mukana Taikelle ja aluetoimipisteille mätkähti reilusti lisää vastuita ja velvollisuuksia, joiden käytännön toteuttaminen on nykyresursseilla mahdotonta.

Taike vastasi säästöpaineisiin uudistuessaan Muuttamalla huomattavasti pienempiin tiloihin ja rakennetta rukattiin kevyemmäksi jo 2013.  Tutkimusyksikkö Taiteen edistämiskeskuksesta myös lakkautettiin. Kukaan ei siis enää tee ikäviä tutkimuksia taiteilijoiden toimentulosta, oikeudellisesta asemasta tai taiteen merkityksestä ylipäätään päätöksenteon tueksi. Kyse ei Taiken kohdalla todellakaan ole mistään ”pöhöttyneestä julkisorganisaatiosta”, vaan aina niukkuutta jakaneesta ja niukimmin rahoitetusta, helpoiten säästölistalle päätyneestä valtion organisaatiosta.

Viikko ennen Taiken YT-uutisia kuulimme STS:n ja Ympäristötaiteen säätiön ja OKM:n Prosentti Taiteelle hankkeen puitteissa  Suomen gallupilla teettämästä tutkimuksesta (tiedote), josta kävi hyvin selvästi ilmi, että suomalaiset todella haluavat taidetta julkiseen tilaan. Silmiin pistävää tutkimuksessa oli se että taidetta arvostettiin eniten siellä missä sitä on. Sitähän ei osaa kaivata, mistä ei tiedä.

Perinteisesti taide on ollut elinvoimaisempaa siellä missä on Taiken aluetoimikuntien toimipisteet, näin selvästi myös julkisen taiteen kohdalla . Taiteen edistämistyö on helpompaa kun toimipiste ja läänintaiteilijat tuntevat alueensa ja voivat todella toimia yhteistyössä kaupungin tai kunnan toimielinten ja taiteilijoiden kanssa: saada asiat esille, pyörät pyörimään, hankkeet toteutettua ja siirrettyä pysyvästi käytäntöön kaikkien hyödyksi. Julkinen taide ja taiteen prosenttiperiaate on yksi tärkeimmistä edistämiskohteista kuvataiteen osalta; se tarjoaa taiteilijalle juuri sitä työtä, johon hänet on koulutettu ja taiteen jokaisen ulottuville parantaen elinympäristöä tutkitusti.

Homma toimii erityisen hyvin Helsingissä, Jyväskylässä, Oulussa ja Joensuussa, kaikki Aluetaidetoimikunnan fyysisiä sijaintipaikkoja. Toki vaikutusta on muullakin, kuin läänintaiteilijoiden ja toimipisteiden sijainnilla (ainahan alueella ei edes ole visuaalisen taiteen läänintaiteilijaa, varsinkaan kuvataiteilijaa).  Virkamiesten asenteet, tietämättömyys ja poliitikkojen tahtotila ovat ratkaisevia, mutta varmasti valtion virkamiehillä ja toimipisteen vaikutuksella on vuosien varrella ollut positiivinen vaikutus.

Tuntuu järjettömältä haaskata potentiaalia josta ei kaivamallakaan löydy mitään oikeasti negatiivista. Ne jotka eivät taiteen itseisarvoa ymmärrä, luulisi kiinnostavan vetovoima,  matkailu, turvallisuus, paikallisidentiteetti, viihtyvyys, terveysvaikutukset, kaikki tutkittuja ja kaikki euroiksi muutettavissa olevia sivuvaikutuksia.

Kaupungeissa joissa prosenttiperiaate toimii ei julkisesta taiteesta luovuttaisi mistään hinnasta, eivätkä rakennuttajatkaan koe rasitteena taiteilijan osuutta työssä.  Nyt jos koskaan olisi tarvittu aluetoimikuntia puhaltamaan henkeä myös perinteisesti ei-niin- hedelmälliseen maaperään. Alueellisten toimipisteiden kontolla on ollut taata alueellinen tasa-arvo ja taiteen saavutettavuus, kaikkien taiteen alojen elinvoima  ja kehittää toimintoja alueella eteenpäin. Läänintaiteilijalla on ollut tietty painoarvo valtion virkamiehenä asioita eteenpäin vietäessä.

Elisa Lientola Alku 2014 Jyväskylän kaupunki, Äijälänranta

Prosenttiperiaate on vain yksi esimerkki siitä kuinka paikallisella toimipisteellä voi olla merkittävää vaikutusta. Jos paikkakunnan ääni ei kantaudu Taikeen, ei paikallisiin tarpeisiin, kysymyksiin, puutteisiin tai oivalluksiin voida sieltä käsin vastatakaan.  Katvealueet kasvavat ja mykistyvät. Monella paikkakunnalla koittaa kulttuurisesti köyhät ajat, jollei Taiken rahoitusta saada takaisin ja alueellista kattavuutta palautetuksi.

Maabrändi lunastettavana

Luonnontilaiset metsät ovat Suomessa harvinaisuus.

Energia- ja ilmastopolitiikkamme on ajanut itsensä seinään. Toivon, että ydinvoimahankkeet uskalletaan myös demarien toimesta jättää laskuista ja keskitymme todella kehittämään uusiutuvaa ekosysteemeille vaaratonta energiaa ja energiatehokkuutta.

Työllisyyden luominen ydinvoimalla on vastuuton utopia. Kehitys tapahtuu pakon edessä, mutta se tarvitsee nyt rahoitusta tutkimuksen ja sovellusten kehitystyöhön. Loputon ylimenokausi on osoittanut, ettei kehitystä tapahdu riittävän nopeasti ilman todellista valtion panosta ja niin kauan kuin tätä ”ylimenokauden energiaa” rakennetaan. Nyt on syytä käydä työhön kuin viimeistä päivää. Sillä tänään ovat käsillä viimeiset päivät vaikuttaa ilmastonmuutokseen ja laajamittaiseen biodiversiteetin tuhoon. Toimet eivät voi odottaa enää. Ainoa keino kääntää kehitys on luopua uusliberaalista/uusklassisesta talouspolitiikasta ja alkaa ajatella laajemmin. Mitkä ovat  tärkeät arvot ja hyvän elämän edellytykset ja kuinka ne saavutetaan?

Varovaistenkin arvioiden mukaan biodiversiteetti romahtaa 30–50 vuoden kuluttua. Seurauksia ei kukaan voi ennustaa – seuraukset voivat olla ilmastonmuutosta rajummat. Ilmaston lämpenemisen uhka on todellinen ja kaikkien tiedossa.  Uhkat tuntuvat liian suurilta ja käsittämättömiltä. Siksi on helppo tarttua lillukan varsiin ja oljenkorsiin. Toisille kieltäminen on toimiva reaktio.

Ylimenokauden varjolla on kieltäydytty ottamasta vastuuta tulevaisuudesta. Loputon talouskasvu on köyhdyttänyt luonnonvarat, kaasut ja öljyvarannot tuottaen samalla järkyttävän jätemäärän ja vääristymän luonnonvarojen jaossa. Kasvun sokeuttamana ei ole todella ajateltu, mitä sitten, kun stoppi tulee. Ydinenergia on tarjonnut näennäisen hyvän vaihtoehdon, jolla ei kuitenkaan ole tulevaisuutta sen oikukkuuden ja jätteen loppusijoituksen suhteen. Ongelmat odottavat edelleen ratkomista.

Samoin kuin sähköntuotannossa on nojattu ydinvoimaan hiilen ja kaasun korvikkeena, öljyteollisuus on korvannut vielä kestämättömämmällä tavalla öljyvaroja biopolttoaineilla kuten palmuöljyllä. Palmuöljy on laajasti ruoka- ja kosmetiikkateollisuudessa jo pitkään käytetty tuote, jonka viljelyn räjähdysmäinen kasvu, eritoten polttoaineen korvauskäyttöön, on aiheuttanut laajamittaiset biodiversiteettituhot. Tuhot, joita ei koskaan saada korvattua ja joiden saldo kasvaa tunti tunnilta. Yhtä aikaa ympäristötuhojen kanssa viljely on vienyt tilaa ruoan tuotannolta ja köyhdyttänyt paikalliset pienviljelijät sekä rikkonut paikalliskulttuurin pysyvästi.

Viherpesu ympäristötuhoja tekemällä ei ole uutta suuntaa, vaan vanhojen virheiden toistoa. Olemme jo koetelleet luonnonvarojen riittävyyttä.

Talouskasvu pyhittää suuryritysten kaikki keinot.  Sertifioinnit ja alihankintaketjun läpinäkyvyys eivät toimi. Kuluttajan mahdollisuus äänestää rahapussillaan on heikko.

Omat ja muiden metsät menkööt samoin kuin arktiset alueet, koska talous vaatii kasvua? Väärin, talous itse ei vaadi kasvua. Me vaadimme. Me, jotka kulutamme ja äänestämme valtaan henkilöt, jotka säätävät lait ja pystyvät poliittisessa päätöksenteossa kumoamaan tieteelliset faktat taloudellisen hyödyn tieltä. Niin kauan kuin valtakunnallisesti ja globaalisti tehdään uusliberaalia talouspolitiikkaa, jossa talous asetetaan arvojen ja tiedon edelle ja odotetaan, että kysyntä ja tarjonta korjaavan virheet ajallaan, maapallo on tuhon tiellä.

Biodiversiteetti metsissämme on uhattuna. Luonnontilaisten metsien mukana katoaa eliöstöltä elinmahdollisuudet, joita esimerkiksi kelot ja lahot tarjoavat.

Suomi ei ole metsineen mikään pyhimys globaalissa joukossa. Sen lisäksi, että yrityksemme operoivat öljypalmuviljelmillä, hamuavat arktisille alueille ja hyödyntävät sademetsiä eroosiosta ja metsäkadosta piittaamatta, omista metsistämme on luonnontilaisina jäljellä enää reilut 4%, etelässä vain 1%. Kuvittelemme olevamme metsäkansaa. Se metsä, jonka yleensä ympärillämme näemme, on puupeltoa, käytännössä samanlaista kuin näemme palmuöljy- tai kumipuuviljelmien kuvissa. Omamme vain on hieman hidaskasvuisempaa. Totuus kuitenkin on, että eliöstömme köyhtyy aarniometsien kadotessa, liikkumatila on yhä niukempi, eivätkä talousmetsät tarjoa eliöstölle ja kasvustolle siirtymätilaa metsän muuttuessa.

Ekokatastrofissa ei ole mitään positiivisia pointteja. Synkkyys ei ole pessimismiä vaan todellisuutta.  Uhkaa ei voi nähdä taloudellisena mahdollisuutena. Silti kirvestä ei vielä tarvitse heittää kaivoon, koska mitään ei ole kuitenkaan tehtävissä. Suomi mielellään brändäytyy korkean osaamisen ympäristöteknologian maaksi. Nyt se lupaus on lunastettava uusien energiamuotojen kehittäjänä. Harvaan asuttuna maana paikallisten energiaomavaraisuuksien kehittäminen olisi kaikkien – paitsi öljyn tuottajien – etu.

Jos onnistumme kehittämään aalto, -tuuli- ja aurinkoenergialle tehokkaan talteenottotavan ja hyödyntämään laajasti maalämpöä, olemme jo huomattavasti kestävämmällä polulla. Monia uusiutuvan energian muotoja on vielä tyystin keksimättä, siksi tuki tieteelle on tärkeää. Ydinvoimalat eivät luo pysyvää työllisyyttä, jos ollenkaan, sen sijaan maailmalla sovellettavan energiateknologian tuotanto työllistää tulevaisuudessa yhä suuremman joukon, vieläpä hyvällä omatunnolla.

Onko meillä varaa?

Kun kaikki tuntuu varjopuolelta

Viime torstaina 4.9.2014 sattui kotimatkalla Yle Suomen taajuudelta tulemaan ohjelmaa mielenterveyden hoidon tilasta. Äänessä yhdistysihmisiä, kokemusasiantuntijoita ja eturivin asiantuntijoita Lauermaa myöten. Jäin mietteliääksi.Mielenterveysongelmat ovat maassamme yhä tabu, vaikka keskustelu ja avoimuus ovat hieman lisääntyneet. Mielisairaudesta, jopa sen ehkäisystä, jää yhä pahemmillaan iäksi leima. Hoitoon hakeutumisen kynnys on yhä liian korkealla.

Koettakaapa kertoa työhaastattelussa rehellisesti, että olet joskus käynyt psykologilla setvimässä suhdettasi vanhempiisi, tai kehoosi tai potenut masennusta, mutta löytänyt keinot ehkäistä masennuskaudet. Pah! rehellisyys ei aina kannata. Avoimuutta arvostetaan, mutta sillä ei saa työpaikkaa. Reaktio on eri kuin jos kerrot selättäneesi fyysisen sairauden tai urheiluvamman; silloin kerrot sankaritarinaa selviytyjästä.

Mielen sairaudet ovat sairauksia, mutta miksi emme voi käsitellä niitä sellaisena? Miksi juuri mielenterveyden ongelmat tai hoitaminen koetaan loppuiän määritteleväksi stigmaksi.
Apua hakenut on toiminut viisaasti, niin kuin pitää. Uraohjus saattaa voida todella pahoin, mutta häpeällisen stigman pelossa jättää traumat purkamatta ja sairasloman pitämättä. Törmätäkseen seinään jossain vaiheessa, tai siirtääkseen ongelmansa muiden kannettavaksi.

Mielenterveysongelmaisen (koko edellinen sana pitäisi poistaa käytöstä?) on myös vaikea saada hoitoa somaattisiin sairauksiin, ensimmäisen masennusdiagnoosin jälkeen kaikki laitetaan psykosomaattisten sairauksien piikkiin. Vaikka olemme psykofyysisiä kokonaisuuksia, ei reuma tai syöpä parane masennuslääkkeillä. Sitä paitsi kokonaisuus toimii myös toisin päin. Kipu ja unettomuus aiheuttavat tutkitusti masennusta. Ohjelmasta nousi vahvasti esiin se seikka että edelleen mielenterveys medikalisoidaan. Edelleenkään ei pureuduta itse ongelmaan, vaikka jo vuosikaudet on puhuttu keskustelun ja tuen tarpeesta.

Itseä eniten ravisteli masentuneiden kokema kohtelu sairaalassa. Itsemurhakandidaatteja kohdeltiin tekosairaina, huomionkipeinä kiusankappaleina ilman ihmisarvoa. Terveyden huollon ja mielenterveystyön tekijöillä on siis peiliin katsomista. Raskas työ varmasti turhauttaa ja kyynistää, mutta ihmisarvon alennus ja syyllistys tuskin nostavat kuopasta. Se ihminen siinä vastaanotolla on aina ihminen, eikä varmasti terve, vaikka yritys tappaa itsensä olisi jatkuvaa ja näennäistä. Varmasti hoitohenkilökunnassa on suurin osa sydämellään työssä ja osaavaa, kaikki kunnia heille.

Se, mitä kokemusasiantuntijat toivoivat oli hoitosuhteiden jatkuvuus, ei jatkuva pompottelu. Kukaan ei tunnu ottavan vastuuta kokonaisvaltaisesti yksilöstä. Avohoito ei ole ratkaisu kaikkeen, joskus tarvitaan laitoshoitoa. Mutta hoitomuodosta riippumatta selkeästi tehokkainta olisi pysyvä hoitosuhde. Mielenterveyspotilas tuskin jaksaa joka kerta hoidontarpeen huomatessaan aloittaa kertomustaan alusta. Sairaseläke ei ole kenenkään unelmatulevaisuus, silti meillä on hurjat 75 000 työikäistä mielenterveysongelmien vuoksi Työkyvyttömyyseläkkeellä, 40% kaikista työkyvyttömyyseläkeläisistä. Heidän lisäkseen lukuisia on sairaslomilla. Puhutaan siis merkittävästä kansanterveydellisestä- ja taloudellisesta tekijästä. Puhumattakaan siitä inhimillisestä haitasta, jota sairauksien pitkittyminen aiheuttaa potilaalle ja tämän läheisille.

Olisiko meillä rohkeutta satsata hoitoketjun sujuvuuteen ja vihdoin todella psykologin resursseihin ja tarjota mahdollisuus?

EK:n ja Kokoomuksen villit päivät

Kauanko jaksat?

Elinkeinoelämän keskusliitto, suuryritykset ja yrittäjäjärjestöt ovat vuosia lisänneet painetta nostaa eläkeikä 65 vuoteen, jopa 67-vuoteen saakka Kestävyysvajeen paikkaamiseksi. Nyt mantraa runnotaan todellisuudeksi. Pääministeri Stubb ilmoitti että hallitus ottaa eläkeijän ratkaistavaksi, jolleivat järjestöt pääse sopuun (Yle 30.8.2014). Kokoomusvetoinen hallitus tukenee tiukasti EK:n linjaa.

 Karsastan työurien pidentämiseen yksioikoisesti eläkeikää nostamalla. Ikä ei määrittele työuran pituutta. Työuran arvoa ei myöskään voi mitata palkkakertymänä, käveltyinä kilometreinä, ruuvattuina muttereina, asiakaskontakteina tai tieteellisinä artikkeleina. Työuran pituuden määrittely on ongelmallista. Peruskoulun jälkeen työhön mennyt duunari on kuusikympisenä tehnyt pidemmän uran kuin seitsemänkymppinen akateemisen opin saanut. Vastapainona tietysti akateemisella on pitkä ja kallis koulutusputki. Mitä ikä siis mittaa suhteessa eläkeoikeuteen?

 Työeläkekeijän nostamista vaativat yritysjohtajat kuitenkin kokevat oikeutetuksi jäädä hyvissäajoin eläkkeelle, onhan reilusta palkasta kertynyt sukan varteen ja eläke ihan sievoinen, mutta harvalla yritysjohtajalla on yhtä monta työvuotta takanaan kuin ajallaan eläkkeelle selkävaivaisena jäävällä raksaduunarilla, silti jälkimmäisen pitäisi jaksaa jatkaa vielä muutama vuosi kitkutella yhteisen hyvän eteen.Työurien pitenemisessä olisi hyvää molemmin puolin JOS työelämän laatu paremmin edesauttaisi työelämässä jaksamista. Tällä hetkellä työvoimapula ei vielä ole näkyvissä vaan työmarkkinoilla vallitsee todellakin työnantajan villit päivät. Eläkeijän nosto raaistaisi tilannetta entuudestaan. Ehdotukset työviikon pidentämisestä tuntuvat tulevan toisesta ulottuvuudesta kun huomioidaan milainen tarve on lisätä työpaikkoja ja ostovoimaa.

 Kova kilpailu lisää paineita työssä. Aikana jolloin työpaikat ovat jatkuvasti veitsenterällä ja huoli omasta ja perheen tulevaisuudesta suuri, nostaa pätään pelolla johtaminen ja työehtojen hiljainen polkeminen. Joskaan halu työehtojen kavetamisen ei ole EKn puolelta ollut mitenkään hiljaista, mutta laki on toistaiseksi vielä laki, vaikka porsaanreikiä piisaa.

 Opettajana kunnalliselle työnantajalle olen ollut seitsemän vuotta nollasopimustyössä, kauhulla odottanut tulevaa jaksoa, kuten moni muukin nollasopimuslainen ja määräaikainen. Nollasopimukset eivät ole vain kausityöläisten arkea. Mikään koulutus ei nykyään tunnu takaavan riittävää toimeentuloa. Perusteet määräaikaisuuksille ja ”kausiluonteisuudelle” tuntuvat olevan varsin löyhässä. Työnantajapuoli vielä haluaisi itselleen lisää joustoa ja pelivaraa. Nollasopimus on työelämän häpeätahra, josta tulee päästä eroon.

 Ongelmista työpaikalla tai epäkohdista ei meneillään olevassa pudotuspelissä pidä mennä suutaan avaamaan, oli yrityksen arvoihin kirjattu mitä tahansa. Tulijoita riittää tilallesi. Muista että olet korvattavissa. Muista että olet määräaikaisessa työsuhteessa, muista nollasopimuksesi. Muista että suhdanne tarjoaa tilaisuuden irtisanomisiin.

 Hyvä esimies tietää että epävarmuus ja pelko tulevaisuudesta eivät ole motivaatttoreita, vaan työssäjaksamista, työmotivaatiota ja tuottavuutta heikentäviä tekijöitä. Hyvinvoiva työntekijä on yrityksen paras voimavara. Ja vain tyytyväinen ja palkallaan toimeentuleva työntekijä jaksaa kehittää osaamistaan ja tehdä työtä eläkepäiviin asti.

 Kannan suurta huolta eläkeputkenpoistovaatimuksista. Neljänkymmenen, tai edes kolmenkymmenenvuoden työuraa ei pitäisi palkita irtisanomisella, eikä varsinkaan päälle rangaista tiputtamalla tyhjän päälle ja parin vuoden vuoksi pienentää eläkettä. Maltillisen eläkeijän noston ehdottomana ehtona tulee olla eläkeputken säilyminen ja entistä paremmat työolosuhteet ja joustot työpaikalla jos jaksaminen työssä pidempään muutoksia vaatii.

 Yksi suuri väliinputoajien joukko on liian vähille tuloille ja sitä myöten kansaneläkkeen tasolle jäävät itsensätyöllistäjät pakkoyrittäjät. Pakkoyrittäjyys on perinteisesti ollut niin kutsuttujen itsensä työlistävien, eli taiteilijoiden, journalistien ja muiden pakonsanelema tapa toimia palkkatyön ja toimeentuloturvan ulkopuolella. Artisti maksaa!- hyvä sketsi ja hokema..Totuus sen takana on raadollisempi kuin moni osaa kuvitella, pian tuohon hokemaan voi lisätä minkä tahansa ammattiryhmän.

 Pakkoyrittäjyys on laajentunut lähes kaikille aloille. Pakkoyrittäjyydellä tarkoitetaan palkkatyön ja  oikean yrittämisen väliin jäävää työmuotoa, jota yhteiskunta ja työehtolait eivät ole kyenneet tunnistamaan. Jotkut eivät ehkä halunneetkaan? Itsensä työllistävä ja pakkoyrittää joutuu toimimaan vasten tahtoaan ja järkeään yrittäjästatuksella joka tiputtaa hänet työttömyysturvan ulkopuolelle. Tiedämme mitä siitä seuraa. Pakkoyrittäjällä ei ole varaa valita eikä todellisia markkinoita. Hän tekee tarpeellista työtä, mutta ei saa itse hinnoitella työtään, eikä valita asiakkaitaan, vaan on työn teettäjän armoilla. Työehtosopimusten mukaiset korvaukset eivät ole ulottuvissa. Pakkoyrittäjä joutuu useimmiten pilkkahinnoittekemaan työnsä arvon.

 Tämä tarjoaa työnantajapuolelle tilaisuuden räikeästi hyväksikäyttää heikossa asemassa rimpuilevaa yrittäjää ja ulkoistaa vastuunsa työnantajana. Tämä turvattomien joukko alkaa olla jo liian suuri. Työlaki ei ole pystynyt myöskään vielä torppaamaan näennäisyrittäjyyttä, jossa palkkatyöksi laskettavia tehtäviä ”ulkoistetaan” esimerkiksi irtisanotulle työntekijälle, kunhan tekee työn yrityksen kautta. Pahimmillaan yrittäjä joutuu myös sitoutumaan tekemään työtä vain kyseiselle yritykselle. Tämä on härskiä hyväksikäyttöä ja kaukana oikeasta yrittäjyydestä. Yksin yrittäjän on vaikea saada investointeja maksettua ja haalittua työtä, niin että päivän pituus ja tuotto on jossakin suhteessa. Kilpailu on kovaa ja velkaisen on lopulta pakko polkea hintoja. Tehdä mitä hyvänsä, hinnalla millä hyvänsä.

 Ei kehitys kohti villejä työmarkkinoita ole itsestään tapahtunut ja se tulee pysäyttää nyt. Tämä suunta on piiretty oikeistohallitusten aikana uusliberalismin arkkitehtien suunnitelmien mukaan.

 Työnantajan vastuita ei tule sysätä yksilölle joka toimeentullakseen luottaa liiaksi lupauksiin ja jonka toimeentulo yrittäjänä on jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu. Yrityksen tulee syntyä halusta yrittää, ideasta ja tarpeesta. ei pakosta.

 Ihmettelen jos tälläisessa paineessa elävä selviää eläkkeelle. Jos niin pettymys on karvas. Vaikka neöjäosa tuloista on mennyt yrittäjänn eläkemaksuihin, niin eläke ei riitäkään elämiseen. Jos työuria siis todella halutaan parantaa, tulee työelämän pelksäännöistä ensin tehdä reilummat ei väljemmmät. Pelolla johtamisen kulttuurin tulee väistyä ja palkan riittää elämiseen.

 Työurat eivät myöskään pitene koulutusta ja opintotukikuukausia supistamalla, taloutemme nojaa hyvään koulutukseen, sen rajasminen yhteen tutkintoon ei vastaa nykypäivän työelämän tarpeisiin, eikä toteuta tasa-arvoa. Harvalla arpaonni tulevaisuuden suhteen nuorena on kerralla oikeassa. Loppuijäksi. Koulutusmahdollisuuksia kaventamalla pidetään työvoimaa muodollisesti epäpätevänä, siis ollen helposti löyhässä hirressä roikutettavana.

Totuus taiteilijan toimeentulosta

Kuvataiteilija asemaa voi olla vaikea ymmärtää ilman kosketusta taidetyöläisten arkeen.
Taiteilijan työ ja tulonmuodostus poikkeaa merkittävästi palkkatyöstä ja yrittäjyydestä. Työlle on luotu termi itsensätyöllistäjä. Taiteilijoiden toimentulo on pienen marginaalin ongelma,  ja siksi poliitikon on helppo sulkea silmänsä asialta. Välillisesti se kuitenkin koskettaa jokaista, sillä taiteilijan työ näkyy jokaisen arjessa.

Taiteille yhteistä on pyrkimys todellisuuden tutkimiseen taiteen keinoin, ymmärryksen laajentaminen ympäröivästä todellisuudesta, sosiaalisten kokemusten ilmaisu, ja mahdollisuuksien tutkiminen. Taide ei ole massatuotantoa markkinoille, se ei ole tuote tai monistettava konsepti. Taide syntyy kohtaamisessa.

Taiteen itsepintaista asettumista markkinatalouden ulkopuolelle on siitä vieraantuneiden ja uusliberalismiuskoisten yhä vaikeampi ymmärtää. Siitä huolimatta että markkinatalous kyllä hyötyy taiteesta ja taiteilijoista viime kädessä vaikka taiteilija ei tulojaan markkinatalouden piiristä saakaan. Taideteoksen syntyminen ei käy käden käänteessä. Taiteen hinnoittelu kannattavaksi on yksinkertaisesti mahdotonta.

Taide on jotain muuta, siinä sen salaisuus. Taide ei enää pysy vapaana ja yhteiskunnalle välttämättömänä vastarintana, riitasointuna, sovittelijana, tai koelaboratoriona jos se kytketään taloudelliseen tai poliittiseen ohjaukseen. Taiteen ei tarvitse miellyttää, ei sen tarvitse inhottaakaan, sitä ei tarvitse ymmärtää. Taiteella tulee olla lupa olla mitä tahansa. Taiteelle on perustuslaissa taattu juhlallisesti vapaus tieteen rinnalla, johon sitä tulisikin verrata. Mitä jos tutkimukselta vaadittaisiin kaupallistumista kuten taiteelta? Meillä on myös taiteen edistämislaki, jonka edistämisen henki ei kentällä näy.

Taiteilijalla on koulutuksen ja taidon lisäksi ylitsepääsemätön halu tehdä työtään, työllistää itsensä taiteella. Huolimatta siitä, että päätös johtaa elämään hyvin kapealla ja epävarmalla toimentulolla, sekä jatkuvalla veitsenterällä tulevaisuuden suhteen.

Taiteilija rahoittaa usein taiteensa tekemällä muuta työtä, opettamalla, graafisella suunnittelulla tai täysin taiteesta irrallisella työllä. Kadehditut taiteilija-apurahat ovat suuruudeltaan myöntäjätahosta riippuen +-1500/ kk. Tämän lisäksi taiteilija saa tehdä palkkatyötä enintään 25 % työajasta ja toki myydä teoksiaan, mikäli on niin onnekas, että saa niitä kaupaksi. Taidehankinnat maassamme ovat harvinaista herkkua. Tästä tulosta taiteilija kustantaa työnsä harjoittamisessa tarvitsemansa materiaalit sekä työtilat, Esimerkiksi kuvataiteilijalla teosten valmistamiskulut ovat mittavat, taiteenalasta riippuen. Puhutaan tuhansista tai kymmenistä tuhansista euroista. Ei taide pyhästä hengestä sikiä.

Yksityisnäyttely Helsingissä maksaa 1000 – 4000 €. Kuvataiteilija kustantaa myös töidensä esillä olon, näyttelyvuokran, painokulut, kuljetuksen, kaiken. Siis sen osuuden työstä josta tulot pitäisi tulla.

Kulttuurimme on mahdollistanut taiteilijoiden oravanpyörän, jossa taiteilijakunta tekee työtä päästäkseen tekemään työtään. Jokainen tekee järjettömän määrän tunteja työtä, siinä toivossa että se tuottaa joskus tulevaisuudessa tilaisuuden tehdä työtä reilua korvausta vastaan. Suomessa toimeentulo taiteilijana on lähes tavoittamattomissa. Mutta taiteilija jatkaa silti, koska taide ja yhteiskunta ovat tärkeämpiä.

Tarja Cronberg (vihr.) teki aikanaan mittavan ja ansiokkaan työn selvittäessään taiteilijoiden asemaa ja toimeentulon edellytyksiä, lopputulos on luettavissa Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo -raportista. 2010 vuodesta taiteilijan toimeentulossa mikään ei ole muuttunut. Ainoastaan se, että Cronbergin hyvien ehdotusten sijaan taiteilijoilta odotetaan jotain muuta kuin taidetta työnsä oikeutukseksi. Esimerkiksi hyvinvointipilotointeja, joissa viime kädessä tyytyväinen työn vastaanottaja ei maksa enää mitään sen jälkeen kun pilottirahoitus loppuu, sillä yrittäjiä riittää tilalle hankerahoillakin.

Prosenttiperiaate tarjoaisi edes osalle kuvataiteilijoista juuri sitä työtä johon heidät on koulutettu, mutta silti sen käyttö monella paikkakunnalla ja jopa valtion hankkeissa junnaa.

Taiteilija-apurahojen määrä ja taso ei ole noussut.  Ääneen ole pohdittu edes sitä, onko mielekästä pitää taiteilijan työn harjoittajaa työttömänä, vai voisiko aktiivinen taiteen harjoittaja saada taiteilijapalkkaa työttömyyskorvauksen sijaan.

Taiteilijan sosiaaliturva on aina ollut heikko. Pieni parannus on 2009 voimaan tullut apurahansaajan eläkevakuutus; yli neljän kuukauden apurahajaksolla taiteilija on oikeutettu Maatalousyrittäjän eläkevakuutukseen. Valitettavasti apurahakaudet vaihtelevat, vielä ei olla päästy käytäntöön, jossa apurahakausia voisi yhdistää, saati muuta tuloa. Näin ollen taiteilija hyppii Myelin ja Yelin (mikäli myyntituloa) välillä tai on vailla eläketurvaa.

On vaikea uskoa että kukaan toivoo yhteiskuntaa ilman taidetta. Voisiko yhteiskunta viimein näyttää valoa tunnelin päässä taiteen ammattilaisille? Pyörää ei tarvitse keksiä udelleen, vaan toteuttaa Cronbergin esittelemät toimenpiteet.

Ja sivuhuomiona vielä, etteivät apurahat suinkaan puussa kasva, eivätkä ne ole missään määrin epäreilua ja vastikkeetonta tuloa. Apurahan saamiseksi taiteilija on uhrannut vuosia ja apurahakaudella hän paiskii töitä kahta kauheammin ansaitakseen seuraavan. Työ näkyy muille ilmaisina gallerianäyttelyinä, ympäristönäyttelyinä ja museoiden sisältönä.